Helmet-lukuhaaste 2018

Vuosi 2018 oli minulle jälleen kirjojen vuosi, tykkään lukemisesta valtavasti. Omalta osaltaan siihen innosti jälleen Helmet-kirjastojen lukuhaaste, joka on myös tänä vuonna, jo viidettä kertaa. Lukeminen on minulle yksi parhaista tavoista irrottautua työelämän typeryyksistä ja muistaa niitä asioita, joista eniten pidän. Tässä vuoden 2018 haasteeseen luetut kirjat sekä kuvia vuoden varrelta.

Madeira

1. Kirjassa muutetaan Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (27.2.)
2. Kotimainen runokirja 
   Hannele Huovi: Hiilellä piirretyt puut (2.3.)
3. Kirja aloittaa sarjan Enni Mustonen: Paimentyttö (21.1)
4. Kirjan nimessä on jokin paikka  
   Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano (9.6.)
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit  
   George Orwell: Vuonna 1984 (19.2.)

Madeira

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa  
    Nadia Murad: Viimeinen tyttö. Olin Isisin vankina. (1.12.)
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan  
    Diane Wynne Jones: Leijuva linna (20.10)
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja 
    Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon (10.11.)
9. Kirjan kansi on yksivärinen Hannu Salama: Joulukuun kuudes (2.12)
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja 
    Mari Jungstedt: Luvattu maa (23.1.)

Madeira

11. Kirjassa käy hyvin 
    Elizabeth Gilbert: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin. (29.6.)
12. Sarjakuvaromaani Agatha Christie et all: The End House (11.6.)
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa  
    Tuula Kallioniemi: Aasi ja Morso (3.12.)
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan  
    Tanja Virolainen: Juoksijan sielu (14.1.)
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja 
    Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (15.10)

Madeira

16. Kirjassa luetaan kirjaa  
    Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa (4.1.)
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa  
    Petina Gappah: Muistojen kirja (18.4.)
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä Harri Närhi: Pölönen (10.9.)
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta 
    Eija Piekkari: Musta matkalaukku (30.1.)
20. Taiteilijaelämäkerta  
    Jaakko Heinimäki: Juha Tapion tie. Ohikiitävää (16.9.)

Tallinna

Jukola-harjoituksen parkkipaikka

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi  
    Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain (25.6.)
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin  
    Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (1.3.)
23. Kirjassa on mukana meri Markus Torgeby: Juoksijan sydän (24.3.)
24. Surullinen kirja 
    Reko ja Tiina Lundán: Viikkoja, kuukausia (25.1.)
25. Novellikokoelma 
    Suomalaisia saunanovelleja: Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen (4.2.)

 Jukolan yö kotimaisemissa

Ohio, Lake Erie

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt  
    Timo Tuomi: Jalan halki Ranskan (9.9.)
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta  
    Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (19.5.)
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä  
    Agatha Christie: Neljä suurta (1.1.)
29. Kirjassa on lohikäärme  
    Carlos Ruiz Zafon: Henkien labyrintti (29.7.)
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan 
    Heidi Köngäs: Sandra (6.10)

 Liperi

Etelä-Konnevesi

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa 
    Margaret Atwood: Orjattaresi (25.9.)
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan  
    Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (4.8.)
33. Selviytymistarina Cheryl Strayed: Villi vaellus
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta 
    Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (6.1.)
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja 
    Mika Keränen: Vana roosa maja (11.11.) 

Messilä

Vihattu

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa 
    Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät (1.7.)
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi  
    Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä (29.11.)
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo 
    Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo (19.6.)
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama  
    Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina (8.10.)
40. Kirjassa on lemmikkieläin  
    Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (26.9.)
 

Vihattu

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti 

    Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2.9.)
42. Kirjan nimessä on adjektiivi 

    Siri Huvstedt: Amerikkalainen elegia (13.7.)
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle        kielelle      

    Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (4.6.)
44. Kirja liittyy johonkin peliin 

    Agatha Christie: Kortit pöydällä (20.11.)
45. Palkittu tietokirja Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola: Suomen    lasten luontokirja (27.12)

Evo, Valkea-Mustajärvi

 

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana 

    Heikki Hamunen ja Hannu Airila: Polkujuoksukirja (16.7.)
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta 

    Anni Polva: Tiina etsii juuriaan (25.10.)
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö 

    Mikko Toivioinen ja Ronja Salmi: 12 tarinaa kirjoittamisesta
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja  

    Outi Hytönen: Suunnista kuin mestari (19.3.)
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja 

    Leena Krohn: Mitä puut tekevät elokuussa (6.8.)

viime ja toissa vuodelta

Vuosi vaihtui uudeksi, mutta haluan laittaa muistiin käsitöitä, joista osa on jo vuodelta 2017, eli toissa vuodelta. Huimaa, miten nopeaa aika menee. Tänä vuonnakin on jo yksi käsityö valmistunut, mutta jätetään se tuonnemmaksi.

Perhossukat olivat kesken aika pitkään, helmikuusta 2012 kesään 2018. Jotenkin varpaista aloittaminen ja yksinkertainen pitsikuvio hidasti hommaa, ei vaan tehnyt mieli neuloa, kaipasin jotain yksinkertaisempaa. Niinä harvoina hetkinä, kun jaksoin tehdä jotain vähänkin monimutkaisempaa, pääsivät nämäkin sitten kuitenkin valmistumaan. Ohje Butterfly Garden, lanka Austermann Step.

Perusvillasukkia teen mieluiten ja niitä myös käytössä kuluu, en käytä muita sukkia kuin urheillessa ja joskus kesällä. Harmaat lähtivät maailmalle, sateenkaaret Tampereelle, vihreät jäivät omaan käyttöön mutta eivät kestäneet sitä alkuunkaan ja ne heitin jo pois. En muista lankaa, mutta sukkalankaa oli olevinaan.

Jämälankalapaset lähtivät myöskin Tampereelle jo edelliseksi jouluksi, lankoina lämpimiä Nepalia ja Lett-Lopia. Nyt olen keräillyt jälleen lapaspaksuisia pikkukeriä, innostaisi tehdä vaikka useampi pari, kun lapasillakin on taipumus hajota tai hukkua.

Kesällä aloitin Amerikan-matkalla ohuet sukat yhdestä ikuisuuslangasta. Ehkä joskus vuonna 2006 tai vastaavaa, kun lahtelainen Lankakauppa Heini oli olemassa ja vanhoissa tiloissaan, ostin kaksi kerää vähän levotonta Regiaa, Kaffe Fasset designia. Lanka rauhoittui huomattavasti punaisen Fabelin kaverina ja syksyllä käytinkin sukkia paljon ja nyt ne odottelevat jo toista parsintakierrosta.

Viljan väristä 7 veljestä oli jostain tullut kaksi kerää. Tein yhdet ihan yksiväriset perussukat jo aikaisemmin ja toiset syksyllä valkoisilla raidoilla omaan käyttöön.

Loppuvuodesta innostuin taas jämälangoista sen vähän mitä neuloin ja sama innostus jatkuu edelleen. Neuloin yhdet isommat sukat joku keräys mielessäni, mutta ne menivätkin sitten veljelleni, joka joulunviettoon tullessaan oli unohtanut villasukkansa kotiin. Onneksi pystyin heti sukkia kysyttäessä kaivamaan puusohvan kannen alta sopivat, tuntui kivalta.

Yhdet isommat lapaset odottavat vielä sohvassa kohdettaan, lankana kymmenen vuoden takaista Novita Ainoa.  

Ainoan neulotun joululahjan sain valmiiksi aatonaattona, metsäiset sukat isälle vihreistä ja harmaista jämälangoista. 

Pidin viime vuonna vähän kirjaa, paljonko olen kuluttanut lankaa ja yllätyin iloisesti: noin puolitoista kiloa, vaikka tuntuu että olen neulonut paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Ostokset ovat myös pysyneet kurissa, vuoden ainoan lankavyyhtini ostin Amerikassa Länsi-Virginian pääkaupungin Charlestonin ihanasta lankakaupasta.  Aion jatkaa tänäkin vuonna lankojeni vähentämistä, ja vuosi on toistaiseksi lähtenyt hyvin käyntiin.

iitti-ruotsinkylä-kotka-hamina-salpalinja-loviisa-porvoo

Syyslomani maanantaina hypättiin isän kanssa autoon ja otettiin suunta kohti itää. Nastolan ja Iitin rajalla käännettiin pikkutielle ja samantien alkoivat uudet maisemat. Ajeltiin pieniä teitä, tarkemmin katseltiin maisemia Sääksjärvellä, jossa asuu muutamia sukulaisiakin. Matka jatkui kuitenkin ilman pysähdystä Ruotsinpyhtään Ruotsinkylään, joka oli ensimmäinen suunniteltu kohde.

Gulfin baari on sellainen paikka, etten olisi etukäteen uskonut, että vastaavia paikkoja on vielä olemassa. Aikamatka menneisyyteen, pysähtynyt tunnelma pienen kylän huoltamon kuppilassa. Tunnelma oli tuttu kirjojen sivuilta, mutta oikeassa elämässä en ole sellaiseen kovin usein törmännyt. Kyseltiin vähän, jos joku osaisi kertoa tarkemmin kylän menneisyydestä ja missä tarkalleen on se paikka, josta mummini on kotoisin, ja eiköhän heti löytynyt baarin vanhalta tupakkapuolelta kyläläinen tarinoimaan päiväkaljan lomassa.

Koko Ruotsinkylän osuus oli täynnä onnekkaita ja kummallisiakin sattumia, koko ajan törmättiin muuten tyhjissä paikoissa henkilöihin, jotka joko tiesivät haluamiamme asioita, päästivät sisään lukittuun maamiesseurantaloon tai tunnistivat isäni tietyn suvun jäseneksi ennen ensimmäistäkään vaihdettua sanaa. Baarin, talonpaikan, maamiesseurantalon ja hautausmaan jälkeen poikettiin vielä kaupassa hakemassa eväitä ja jatkettiin eteenpäin Valkmusaan.

Sain siis kolmannen uuden kansallispuiston tälle vuodelle: kesällä kävin Etelä-Konnevedellä ja Isojärvellä, nyt oli vuorossa pieni Valkmusa. Kierrettiin parin kilometrin suolenkki ja pidettiin evästauko Simonsaaren lintutornilla. Suon tuoksu ja avara maisema, niihin en kyllästy koskaan.

Olin alunperin haaveillut luontoretkestä, jossa yöpyminenkin olisi ulkona. Se jäi kuitenkin seuraavaan kertaan, koska isä oli enemmän sisämajoituksen kannalla, ja seuraavana suuntana oli Kotka. Hotellissa oli tilaa, kävin ostamassa pari jo pitkään listalla ollutta asiaa ja sitten syötiin Vaustissa. Kolmen ruokalajin illalliseen valittiin vain itseä eniten miellyttävät makuparit ja sitten lautasella tuli eteen kaikkea hyvää, yhdistelminä kuhaa&suppilovahveroa, poroa&karpaloa ja suklaata&chiliä.

Aamulla lähdettiin heti aamiaisen jälkeen liikkeelle. Kotkassa käytiin Ruotsinsalmen näkötornissa tähyilemässä uhkaavan näköistä taivasta, sitten mentiin odottamaan Merikeskus Vellamon aukeamista. Kannattikin odottaa, oli valtavasti nähtävää, erilaista ja kiinnostavaa, vaikken aluksi ollutkaan paikasta kovin kiinnostunut. Yhdelle ruotsalaiselle laivafriikkiystävälle tämä olisi aika mahtava paikka vierailla. Ja on se rakennuskin aika hieno.

Hamina, kysyttiin turisti-infosta Salpapolun karttaa, mutta olivat päässeet loppumaan. Jatkettiin  matkaa Virolahdelle ja Harjun oppimiskeskukseen, jossa muistin olleeni joskus suunnistuksen SM-viesteissä. Koko valtava maatila-alue oli tyhjänä syysloman vietossa, jätettiin auto parkkiin majoitusrakennus Tyttölän taakse ja lähdettiin taivaltamaan Salpapolkua pohjoiseen kohti Bunkkerimuseota, jonne oli vajaa yhdeksän kilometriä.

Salpapolku on 50 kilometriä pitkä retkeilyreitti, joka mukailee Salpalinjaa, sotien välissä rakennettua puolustuslinjaa, jota ei koskaan käytetty. Oli huimaa katsella valtavia kivipaaseja ja lukemattomia korsuja ja bunkkereita, mikä valtava työ niiden rakentamisessa on ollut! Yhdessä bunkkerissa käytiin sisälläkin ja monimutkaisia systeemejä ne olivat, eivät mitään hutaistuja rakennelmia. 

Onnekkaat sattumat jatkuivat, kun pääsimme perille Bunkkerimuseolle. Museo olikin tiedostamme poiketen ollut auki, ja henkilökunta oli juuri lähdössä kotiin. Kyselimme, mistä numerosta kannattaisi soittaa taksia ja saimmekin kyydin Virolahden matkailujohtajalta (tms.) takaisin Harjuun. 

Matka jatkuin vielä Loviisan kautta Porvooseen, jossa syötiin Sinnessä. Pimeässä ja sateessa ajettiin yöksi kotiin.

Uskomattoman paljon ehti yhden yön reissulla näkemään, aina ei tarvitse lähteä kauhean kauas uusia paikkoja etsimään.

kaipaus ja gradupeitto

Tajusin kaipaavani blogin kirjoittamista ja sitä, että jossain paikassa on sekä kuvien että tekstin muodossa muistoja, joihin palata. En ole enää välittänyt kuvien ottamisesta niin paljon kuin ennen, kun se tuntuu vievän huomiota pois itse hetkestä, mutta kuitenkin toisaalta kuvien avulla niitä hetkiä voi elää yhä uudelleen. Puolensa aina kaikessa. 

Blogin kirjoittaminen jäi vähemmälle opintojen jäädessä taakse ja työelämän kutsuessa, jotenkin tuntui ettei ole enää annettavaa, kun on työpäivän aikana jo antanut itsestään niin paljon. Tällä viikolla viimeistään kuitenkin tajusin, ettei minulla tarvitse olla mitään muuta annettavaa kuin muistoja itselleni, niitä minä haluan tänne kerätä, ja jotenkin tämä kirjoittaminen on kuitenkin koko ajan kiehtonut. Blogin avulla teen itselleni enemmän näkyviksi niitä asioita, joista todella nautin, ja jotka joskus meinaavat unohtua. Monta kertaa olen selannut vanhoja juttujani ja hymy on taas noussut huulille; ai tuollaistakin olen joskus saanut aikaan, vau.

Vanhasta tottumuksesta olen näköjään ottanut kuvan liki jokaisesta käsityöstä, joka on valmistunut tässä välissä, alan niitä hiljalleen esitellä. Tuntuu, että nykyään neulon ihan murto-osan siitä mitä opiskeluaikoina, mutta yllättävän paljon on kuitenkin viime postauksen jälkeen syntynyt. Mutta mennään nyt sitten samantien asiaan, ensimmäisenä käsityö, josta löysin ensimmäisen kuvatodisteen vuoden 2015 helmikuulta ja joka valmistui maaliskuussa 2018: Gradupeitto.

Tiesin peittoa aloittaessani, että seuraavana lukuvuonna olisi edessä gradun kirjoittaminen. Jotenkin kai ajattelin, että jos kirjoittaminen tökkii, niin voin ainakin nähdä jotain edistystä tapahtuvan vähintään tässä peitossa. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että gradu olikin melkein miellyttävä ja nopeasti valmistuva projekti ja peitto edistyikin paljon hitaammin. Monta kertaa muistan neuloneeni sitä lautapeli-illassa naapurien kanssa, tai kotona opiskelijakämpässä lukiessa. Vime keväänä keskeneräisyys alkoi ärsyttää, ja niin Gradupeitto valmistui kaksi vuotta gradun jälkeen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ei ollut onneksi valmistuminen peitosta kiinni.

kakku ja kukkia

Meillä juhlittiin viikko sitten synttäreitä, ja tein ehkä maailman tai ainakin tämän kylän kauneimman kakun. Toiveena oli mustaherukkajuustokakku, joten toiveesta toimeen. Reseptiksi otin melkein ensimmäiseksi netissä vastaan tulleen ohjeen Valiolta. Koska en ikinä osaa noudattaa ohjeita ihan pilkulleen, vaihdoin pohjan kaurakeksit digestiveihin, ja koska liivatteen määrä ohjeessa tuntui aika isolta, lisäsin täytteeseen vähän enemmän sekä herukoita että kermaa, ja hyvä kakku tuli. Koristelussa lähdin aika runsaalle linjalle, kun puutarha on nyt koristeita täynnä: sekä musta- että punaherukoita, mustaherukan lehtiä, krasseja ja kehäkukan terälehtiä.

Nämä juhlat olivat aika myrskyisät. Ensin söimme kaupungilla ravintolassa, sitten tulimme kotiin saunomaan. Saimme ihailla salamoita ja säikkyä niiden pauketta, laskea kuinka kaukana ukkonen on ja uskaltaako nyt mennä paljuun. Lämmin palju kaatosateessa oli aika vinkeä kokemus, samoin salamoiden katselu saunan terassilta. Viimein myrsky meni reilusti kauemmas ja uskaltauduimme palaamaan saunalta sisälle. Toin kakun pöytään ja äkkiä siitä oli enää puolet jäljellä.

Miikkulassa

Hylätyt paikat ovat kiehtovia. Jotenkin se pysähtynyt tunnelma ja ajatus siitä, mitä kaikkea siinä paikassa onkaan aikoinaan tehty, saa mielikuvituksen villiintymään ja nostalgiatunteen syttymään. Ehdin onneksi käymään Kruunuvuoressa ennen hylättyjen huviloiden purkua, siellä oli samaa tunnelmaa kuin tämän kesän kohteessa, Miikkulassa. 

Kotimaisista tv-sarjoista ehdoton suosikkini on ollut vuosina 2007-2012 esitetty Karjalan Kunnailla. Sarja kertoo Kolin juurella sijaitsevan kuvitteellisen Miikkulan kylän elämästä. Sarjassa on aina kesä, esimerkiksi ensimmäisen tuotantokauden 12 jaksoon mahtuu kaksi kesää. Erityisesti pidän sarjan kuudesta ensimmäisestä jaksosta, olen katsonut ne lukemattomia kertoja, varsinkin jos talvella on ollut ikävä kesää tai on jostain syystä harmittanut.

Sarjan kuvauksia ja muitakin tuotantoja varten Kontiolahden Kontioniemeen rakennettiin kokonainen elokuvakylä. Alue oli aikaisemmin ollut varuskunnan kantahenkilökunnan asuinalue, täynnä yksitasoisia 40-luvulla rakennettuja paritaloja. Karjalan Kunnaiden pyöriessä televisiossa kylä oli suosittu matkailukohde ja siellä järjestettiin kierroksia lavasteissa. Viimeiset viitisen vuotta kylä on kuitenkin ollut hylättynä ja purettaneen pian Kontioniemen uuden asuinalueen tieltä. Halusin nähdä Miikkulan, joten oli parasta mennä sinne tänä kesänä, kun ensi kesänä sitä ei välttämättä enää ole.

Oikeastaan etsimme Miikkulaa jo talvella 2016, mutta kiireisellä aikataululla ja huonolla ennakkovalmistautumisella. Lisäksi lumi vaikeutti kulkemista, sillä alueen teitä ei oltu aurattu. Hiihtoladulta puiden välistä näin kuitenkin vilauksen kylästä ja päätin palata paikalle uudestaan paremmalla ajalla. Jotenkin tämä myös vahvisti mielikuvaani Miikkulan ikuisesta kesästä, kun emme kerran edes löytäneet paikkaa talvella.

Palasimme etsimään Miikkulaa Jukola-reissulla, aurinkoisena kesäkuun päivänä. Opastekylttejä Suomen filmikylään ei enää ollut, piti suunnistaa ilman. Löysimme Kauppatien, jonka arvelin johtavan kylän kaupalle, sillä sarjassa Kaisan kauppaa esittänyt rakennus on ymmärtääkseni ollut ihan oikeastikin joskus kauppa. Muutaman sadan metrin päässä tie oli suljettu puomilla ja se tuntui lupaavalta; nyt meidän on pakko olla lähellä. Jätimme auton puomille ja jatkoimme jalan jo hieman metsittynyttä tietä eteenpäin. Ja kyllä, olimme tulleet Miikkulaan!

Ensimmäisenä vastaan tuli pikkuinen tsasouna (jossa majaili  hieman ärtynyt orava) ja seuraavana vaaleansininen Kirstilä, joka olikin vain puolikas talo tai oikeastaan vain julkisivu.  

Kirstilän vieressä oli komea pappila, mutta tarkastellessamme sitä lähempää saimme yllättyä: kauniin vanhan hirsitalon kuoren alta löytyikin samanlainen matala mineriittilevyillä päällystetty valkoinen talo, jollaisia alueen muutkin talot olivat. Todella taitavasti naamioitu talo, ei olisi tullut mieleenkään, etteikö pappila olisi oikeasti ollut vanha.

Etäämmällä olevat talot olivat ihan vain valkoisia, mutta kylän keskusaukiota lähinnä olevat talot oli kaikki maalattu ja naamioitu. Sisällä niissä oli vaikka mitä tavaraa, rekvisiittaa,filmikeloja ja muuta ja paritalon kaksi asuntoa oli monessa talossa yhdistetty. Osa vähän kauempana olevista taloista oli selkeästi viimeisten asukkaidensa jäljiltä: asunnot olivat tyhjiä ja siistejä ja asunnon paperit oli jätetty tiskipöydälle tai ikkunalaudalle. Hetkeen ei taloissa ole taidettu asua, kun seinänvierustat kasvoivat koivua ja pyykkitelineet seisoivat jo aika korkeassa pusikossa. Sanottakoon, että kaikista taloista oli lukot poistettu ja monessa oli ovi sepposen selällään, joten ei tuntunut mitenkään erityisen väärältä kurkistaa niihin sisään.

Kylän keskusaukiolla, Kirstilää ja Pappilaa vastapäätä olikin sitten kauppa sekä baari/kahvila. Molemmat olivat aikamoisessa sekasotkussa.

Maikin talosta ei ollut paljoa jäljellä.

Lähimmät asutut talot olivat vain muutaman sadan metrin päässä, mutta Miikkulassa oli täysin hiljaista ja pysähtynyt tunnelma. Vain pari kertaa auto tai polkupyörä ajoi kylän läpi, muuten ei näkynyt mitään liikettä. Hiljakseen kiersimme taloja auringonpaisteessa, katselin maisemia ja sijoitin mielessäni sarjan tapahtumia paikoilleen. Panin myös merkille, miten kuvakulmilla kylä on saatu suuremmaksi kuin se todellisuudessa onkaan. Sarjassa ei esimerkiksi koskaan suoraan näytetä, että kauppa ja baari/kahvila olisivat samaa rakennusta.

Olen tyytyväinen, että sain nähdä Miikkulan. Nyt Karjalan Kunnaiden katsominen on entistäkin mielenkiintoisempaa, kun olen nähnyt ympäristön oikeasti. Ja mikä parasta, vaikka kyseessä on lempisarjani, minulla on edelleen kolmas tuotantokausi näkemättä, kun sitä ei aikaisemmin ollut saatavilla ja tv-esityksen aikaan minulla ei ollut televisiota. Nyt on lahjaksi saatu DVD ja vielä kahdeksan jaksoa näkemättä.

Jos haluat nähdä tyhjentyneen Miikkulan, kannattaa mennä vielä tänä kesänä, sillä tämä voi olla ikuisen kesän kylän viimeinen kesä. 

neuloin

Oikeaa ja nurjaa, 7 veljestä ja Alaskaa. Siinä tämän vuoden neulomiset lyhyesti sanottuna, ei mitään erityisiä tekniikka- tai lankakokeiluja. Erityisimmän käsityön tittelin saavat kuitenkin sydänsukat, jotka tein ystävälleni lahjaksi heidän häidensä teemaväreissä. Kerrankin kirjoneule tuli valmiiksi asti, sillä ainakin yhdet kirjoneulesukat ovat olleet taas syksystä asti kesken. Seuraavat sukat taitavatkin valmistua sopivasti elokuuksi kypsän viljan värisinä. Joululahjoillekin voisi jo kohta suoda pienen ajatuksen, varsinkin kun neulomistahti näyttää nykyään kovin hitaalta.

puoli vuotta myöhemmin

Olen miettinyt kirjoittamista viimeisen puolen vuoden aikana enemmän kuin koskaan ja kuinka paljon olen kirjoittanut? En juuri yhtään. On kuitenkin paljon sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka haluan muistaa, ja teksti ja kuvat auttavat siinä suuresti. Haluan palata tiettyihin paikkoihin ja ajatuksiin myöhemminkin, joten nyt vain aloitan jostain ja jatkan siitä eteenpäin. Huspois kirjoitusmöröt!

Vuosi alkoi La Palmalla. Saari oli vihreä ja hiekka mustaa, tiet liian kiemuraisia mahalleni. Syötiin ja juotiin liiankin kanssa, käytiin luontoretkillä ja saaren pääkaupungissa, luin paljon. Nuo kirjat tuovat edelleen hymyn huulille kun muistan, millaisessa ympäristössä sain ne lukea.

 

Tein matkalla muutamia huomioita:

• All-inclusive on ihan mahtava konsepti, varasimme jo seuraavan all-inclusive-matkan vuodenvaihteeseen.
• Kun syö joka päivä kolme kertaa mahtavassa buffetissa, vasta noin viidentenä päivänä saattaa ymmärtää, ettei joka kerta tarvitse syödä itseään ähkyyn asti.
• Vaikka tarjolla oli kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä, moni aikuinen turisti söi pelkästään ranskalaisia ja  pastaa jauhelihakastikkeella. Makunsa kullakin.

Nyt saa kirjoitustulppa luvan olla auki, jatkoa seuraa.