Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 24. marraskuuta 2018

iitti-ruotsinkylä-kotka-hamina-salpalinja-loviisa-porvoo

Syyslomani maanantaina hypättiin isän kanssa autoon ja otettiin suunta kohti itää. Nastolan ja Iitin rajalla käännettiin pikkutielle ja samantien alkoivat uudet maisemat. Ajeltiin pieniä teitä, tarkemmin katseltiin maisemia Sääksjärvellä, jossa asuu muutamia sukulaisiakin. Matka jatkui kuitenkin ilman pysähdystä Ruotsinpyhtään Ruotsinkylään, joka oli ensimmäinen suunniteltu kohde.

Gulfin baari on sellainen paikka, etten olisi etukäteen uskonut, että vastaavia paikkoja on vielä olemassa. Aikamatka menneisyyteen, pysähtynyt tunnelma pienen kylän huoltamon kuppilassa. Tunnelma oli tuttu kirjojen sivuilta, mutta oikeassa elämässä en ole sellaiseen kovin usein törmännyt. Kyseltiin vähän, jos joku osaisi kertoa tarkemmin kylän menneisyydestä ja missä tarkalleen on se paikka, josta mummini on kotoisin, ja eiköhän heti löytynyt baarin vanhalta tupakkapuolelta kyläläinen tarinoimaan päiväkaljan lomassa.




Koko Ruotsinkylän osuus oli täynnä onnekkaita ja kummallisiakin sattumia, koko ajan törmättiin muuten tyhjissä paikoissa henkilöihin, jotka joko tiesivät haluamiamme asioita, päästivät sisään lukittuun maamiesseurantaloon tai tunnistivat isäni tietyn suvun jäseneksi ennen ensimmäistäkään vaihdettua sanaa. Baarin, talonpaikan, maamiesseurantalon ja hautausmaan jälkeen poikettiin vielä kaupassa hakemassa eväitä ja jatkettiin eteenpäin Valkmusaan.

Sain siis kolmannen uuden kansallispuiston tälle vuodelle: kesällä kävin Etelä-Konnevedellä ja Isojärvellä, nyt oli vuorossa pieni Valkmusa. Kierrettiin parin kilometrin suolenkki ja pidettiin evästauko Simonsaaren lintutornilla. Suon tuoksu ja avara maisema, niihin en kyllästy koskaan.




Olin alunperin haaveillut luontoretkestä, jossa yöpyminenkin olisi ulkona. Se jäi kuitenkin seuraavaan kertaan, koska isä oli enemmän sisämajoituksen kannalla, ja seuraavana suuntana oli Kotka. Hotellissa oli tilaa, kävin ostamassa pari jo pitkään listalla ollutta asiaa ja sitten syötiin Vaustissa. Kolmen ruokalajin illalliseen valittiin vain itseä eniten miellyttävät makuparit ja sitten lautasella tuli eteen kaikkea hyvää, yhdistelminä kuhaa&suppilovahveroa, poroa&karpaloa ja suklaata&chiliä.


Aamulla lähdettiin heti aamiaisen jälkeen liikkeelle. Kotkassa käytiin Ruotsinsalmen näkötornissa tähyilemässä uhkaavan näköistä taivasta, sitten mentiin odottamaan Merikeskus Vellamon aukeamista. Kannattikin odottaa, oli valtavasti nähtävää, erilaista ja kiinnostavaa, vaikken aluksi ollutkaan paikasta kovin kiinnostunut. Yhdelle ruotsalaiselle laivafriikkiystävälle tämä olisi aika mahtava paikka vierailla. Ja on se rakennuskin aika hieno.


Hamina, kysyttiin turisti-infosta Salpapolun karttaa, mutta olivat päässeet loppumaan. Jatkettiin  matkaa Virolahdelle ja Harjun oppimiskeskukseen, jossa muistin olleeni joskus suunnistuksen SM-viesteissä. Koko valtava maatila-alue oli tyhjänä syysloman vietossa, jätettiin auto parkkiin majoitusrakennus Tyttölän taakse ja lähdettiin taivaltamaan Salpapolkua pohjoiseen kohti Bunkkerimuseota, jonne oli vajaa yhdeksän kilometriä.



Salpapolku on 50 kilometriä pitkä retkeilyreitti, joka mukailee Salpalinjaa, sotien välissä rakennettua puolustuslinjaa, jota ei koskaan käytetty. Oli huimaa katsella valtavia kivipaaseja ja lukemattomia korsuja ja bunkkereita, mikä valtava työ niiden rakentamisessa on ollut! Yhdessä bunkkerissa käytiin sisälläkin ja monimutkaisia systeemejä ne olivat, eivät mitään hutaistuja rakennelmia. 

Onnekkaat sattumat jatkuivat, kun pääsimme perille Bunkkerimuseolle. Museo olikin tiedostamme poiketen ollut auki, ja henkilökunta oli juuri lähdössä kotiin. Kyselimme, mistä numerosta kannattaisi soittaa taksia ja saimmekin kyydin Virolahden matkailujohtajalta (tms.) takaisin Harjuun. 

Matka jatkuin vielä Loviisan kautta Porvooseen, jossa syötiin Sinnessä. Pimeässä ja sateessa ajettiin yöksi kotiin.

Uskomattoman paljon ehti yhden yön reissulla näkemään, aina ei tarvitse lähteä kauhean kauas uusia paikkoja etsimään.

torstai 3. elokuuta 2017

Miikkulassa

Hylätyt paikat ovat kiehtovia. Jotenkin se pysähtynyt tunnelma ja ajatus siitä, mitä kaikkea siinä paikassa onkaan aikoinaan tehty, saa mielikuvituksen villiintymään ja nostalgiatunteen syttymään. Ehdin onneksi käymään Kruunuvuoressa ennen hylättyjen huviloiden purkua, siellä oli samaa tunnelmaa kuin tämän kesän kohteessa, Miikkulassa. 



Kotimaisista tv-sarjoista ehdoton suosikkini on ollut vuosina 2007-2012 esitetty Karjalan Kunnailla. Sarja kertoo Kolin juurella sijaitsevan kuvitteellisen Miikkulan kylän elämästä. Sarjassa on aina kesä, esimerkiksi ensimmäisen tuotantokauden 12 jaksoon mahtuu kaksi kesää. Erityisesti pidän sarjan kuudesta ensimmäisestä jaksosta, olen katsonut ne lukemattomia kertoja, varsinkin jos talvella on ollut ikävä kesää tai on jostain syystä harmittanut.

Sarjan kuvauksia ja muitakin tuotantoja varten Kontiolahden Kontioniemeen rakennettiin kokonainen elokuvakylä. Alue oli aikaisemmin ollut varuskunnan kantahenkilökunnan asuinalue, täynnä yksitasoisia 40-luvulla rakennettuja paritaloja. Karjalan Kunnaiden pyöriessä televisiossa kylä oli suosittu matkailukohde ja siellä järjestettiin kierroksia lavasteissa. Viimeiset viitisen vuotta kylä on kuitenkin ollut hylättynä ja purettaneen pian Kontioniemen uuden asuinalueen tieltä. Halusin nähdä Miikkulan, joten oli parasta mennä sinne tänä kesänä, kun ensi kesänä sitä ei välttämättä enää ole.



Oikeastaan etsimme Miikkulaa jo talvella 2016, mutta kiireisellä aikataululla ja huonolla ennakkovalmistautumisella. Lisäksi lumi vaikeutti kulkemista, sillä alueen teitä ei oltu aurattu. Hiihtoladulta puiden välistä näin kuitenkin vilauksen kylästä ja päätin palata paikalle uudestaan paremmalla ajalla. Jotenkin tämä myös vahvisti mielikuvaani Miikkulan ikuisesta kesästä, kun emme kerran edes löytäneet paikkaa talvella.

Palasimme etsimään Miikkulaa Jukola-reissulla, aurinkoisena kesäkuun päivänä. Opastekylttejä Suomen filmikylään ei enää ollut, piti suunnistaa ilman. Löysimme Kauppatien, jonka arvelin johtavan kylän kaupalle, sillä sarjassa Kaisan kauppaa esittänyt rakennus on ymmärtääkseni ollut ihan oikeastikin joskus kauppa. Muutaman sadan metrin päässä tie oli suljettu puomilla ja se tuntui lupaavalta; nyt meidän on pakko olla lähellä. Jätimme auton puomille ja jatkoimme jalan jo hieman metsittynyttä tietä eteenpäin. Ja kyllä, olimme tulleet Miikkulaan!





Ensimmäisenä vastaan tuli pikkuinen tsasouna (jossa majaili  hieman ärtynyt orava) ja seuraavana vaaleansininen Kirstilä, joka olikin vain puolikas talo tai oikeastaan vain julkisivu.  


Kirstilän vieressä oli komea pappila, mutta tarkastellessamme sitä lähempää saimme yllättyä: kauniin vanhan hirsitalon kuoren alta löytyikin samanlainen matala mineriittilevyillä päällystetty valkoinen talo, jollaisia alueen muutkin talot olivat. Todella taitavasti naamioitu talo, ei olisi tullut mieleenkään, etteikö pappila olisi oikeasti ollut vanha.



Etäämmällä olevat talot olivat ihan vain valkoisia, mutta kylän keskusaukiota lähinnä olevat talot oli kaikki maalattu ja naamioitu. Sisällä niissä oli vaikka mitä tavaraa, rekvisiittaa,filmikeloja ja muuta ja paritalon kaksi asuntoa oli monessa talossa yhdistetty. Osa vähän kauempana olevista taloista oli selkeästi viimeisten asukkaidensa jäljiltä: asunnot olivat tyhjiä ja siistejä ja asunnon paperit oli jätetty tiskipöydälle tai ikkunalaudalle. Hetkeen ei taloissa ole taidettu asua, kun seinänvierustat kasvoivat koivua ja pyykkitelineet seisoivat jo aika korkeassa pusikossa. Sanottakoon, että kaikista taloista oli lukot poistettu ja monessa oli ovi sepposen selällään, joten ei tuntunut mitenkään erityisen väärältä kurkistaa niihin sisään.


Kylän keskusaukiolla, Kirstilää ja Pappilaa vastapäätä olikin sitten kauppa sekä baari/kahvila. Molemmat olivat aikamoisessa sekasotkussa.





Maikin talosta ei ollut paljoa jäljellä.


Lähimmät asutut talot olivat vain muutaman sadan metrin päässä, mutta Miikkulassa oli täysin hiljaista ja pysähtynyt tunnelma. Vain pari kertaa auto tai polkupyörä ajoi kylän läpi, muuten ei näkynyt mitään liikettä. Hiljakseen kiersimme taloja auringonpaisteessa, katselin maisemia ja sijoitin mielessäni sarjan tapahtumia paikoilleen. Panin myös merkille, miten kuvakulmilla kylä on saatu suuremmaksi kuin se todellisuudessa onkaan. Sarjassa ei esimerkiksi koskaan suoraan näytetä, että kauppa ja baari/kahvila olisivat samaa rakennusta.



Olen tyytyväinen, että sain nähdä Miikkulan. Nyt Karjalan Kunnaiden katsominen on entistäkin mielenkiintoisempaa, kun olen nähnyt ympäristön oikeasti. Ja mikä parasta, vaikka kyseessä on lempisarjani, minulla on edelleen kolmas tuotantokausi näkemättä, kun sitä ei aikaisemmin ollut saatavilla ja tv-esityksen aikaan minulla ei ollut televisiota. Nyt on lahjaksi saatu DVD ja vielä kahdeksan jaksoa näkemättä.

Jos haluat nähdä tyhjentyneen Miikkulan, kannattaa mennä vielä tänä kesänä, sillä tämä voi olla ikuisen kesän kylän viimeinen kesä. 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

puoli vuotta myöhemmin

Olen miettinyt kirjoittamista viimeisen puolen vuoden aikana enemmän kuin koskaan ja kuinka paljon olen kirjoittanut? En juuri yhtään. On kuitenkin paljon sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka haluan muistaa, ja teksti ja kuvat auttavat siinä suuresti. Haluan palata tiettyihin paikkoihin ja ajatuksiin myöhemminkin, joten nyt vain aloitan jostain ja jatkan siitä eteenpäin. Huspois kirjoitusmöröt!

Vuosi alkoi La Palmalla. Saari oli vihreä ja hiekka mustaa, tiet liian kiemuraisia mahalleni. Syötiin ja juotiin liiankin kanssa, käytiin luontoretkillä ja saaren pääkaupungissa, luin paljon. Nuo kirjat tuovat edelleen hymyn huulille kun muistan, millaisessa ympäristössä sain ne lukea.


 







Tein matkalla muutamia huomioita:

  • All-inclusive on ihan mahtava konsepti, varasimme jo seuraavan all-inclusive-matkan vuodenvaihteeseen.
  • Kun syö joka päivä kolme kertaa mahtavassa buffetissa, vasta noin viidentenä päivänä saattaa ymmärtää, ettei joka kerta tarvitse syödä itseään ähkyyn asti.
  • Vaikka tarjolla oli kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä, moni aikuinen turisti söi pelkästään ranskalaisia ja  pastaa jauhelihakastikkeella. Makunsa kullakin.

Nyt saa kirjoitustulppa luvan olla auki, jatkoa seuraa.

lauantai 20. elokuuta 2016

kävin retkellä







Alkoi tehdä mieli retkelle, ja koska sellaista ei muuten ollut näköpiirissä niin päätin lähteä ihan itsekseni. Paikaksi valikoitui nopeasti Evo, sillä sinne ei ole kotoa pitkä matka, kirjastosta oli lainassa hyvä kartta ja muutenkin kiinnosti nähdä Evon maastoja vähän laajemmalti. Olen ollut Evolla paljon, monella leirillä ja kurssilla, mutta aina aika lailla niissä ihan samoissa maisemissa Pitkäniemenjärven ympäristössä. Nyt halusin nähdä jotain muutakin, mutta toki oli hauska nähdä myös leirialue tyhjänä ja hiljaisena, kun viime näkemällä siellä oli 17 000 ihmistä.

Kaapista löytyi vaikka mitä evääksi sopivaa, rinkkaan heitin kaikkea tarpeellista ja ei kun menoksi. Jätin auton Evokeskukselle ja leirialueen kautta suuntasin kohti pohjoista. Koskaan ei sienestys ole ollut yhtä helppoa kuin tällä reissulla: ihan vaan polkuja ja teitä kävellen, rinkka selässä poimien sain kokoon kassillisen kantarelleja, mustia torvisieniä ja suppilovahveroita, kuinkakohan paljon olisi löytynyt jos olisi poistunut polulta... Muita kulkijoita näin ainoastaan yhden, oli ihanan rauhallista. Viime vuosina on tullut  retkeiltyä eniten Nuuksiossa ja siellä on kyllä yöpaikkaa etsiessä turhauttanut useammankin kerran, kun joka paikka, myös kaikista syrjäisinkin laavu on ollut täynnä porukkaa.  

Rinkan rahtaaminen ylös alas mäkiä oli kyllä taas kivaa, useamminkin voisi sitä tehdä. Yöksi päädyin 10 kilometrin kävelyn jälkeen Vaarinkorven laavulle, seuraavana päivänä kävelin samanmoisen matkan takaisin, mutta eri reittiä. Seuraavalla kerralla sitten joku toinen kohde ja seurakaan ei olisi pahitteeksi, vaikka yksin kävely oli kyllä hauskaa.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

matkalla









Lähdin matkalle jota olin odottanut innolla ja kauhulla joulukuusta lähtien. Kauhulla siksi, että päivät tuntuivat kuluvan liian nopeaan eikä gradutiedosto kasvannut mielestäni tarpeeksi nopeasti. 

Keskiviikkona nousin Tikkurilassa Kolarin junaan. Sain itselleni kokonaisen hytin, ihailin taas oransseja kalusteita. Kaivoin eväät esille ja kirjan myös, kirjoittamista en voinut edistää kun olisi pitänyt yhdistää eri versioita ja yksi niistä oli sähköpostissa. Älypuhelittoman elämän luksusta: aina ei ole nettiä. Luin, söin eväitä, katselin maisemia, nukuin paremmin kuin junassa koskaan. Aamulla katselin taas maisemia, loppumattomia soita. Kolarissa onnistuin laskutumaan junasta nyssäköineni ja siirtämään ne Muonion bussiin. Muoniossa oli aika siirtää tavarat seuraavaan bussiin ja syödä. Maisemat alkoivat muuttua, sellaisia en ollut Suomessa koskaan aiemmin nähnyt. Tuntureita tuntureiden perään. Viimein perillä, kyltissä luki Helsingin yliopisto. Löysin avaimen suureen mukavaan huoneeseen, söin, purin tavarat, lähdin saunaan. Tutustuin lauteilla uusiin ihmisiin ja kävin hangessa. Viikko alkoi ihan mahtavasti.

Olen kirjoittanut. Syönyt, hiihtänyt, taas kirjoittanut. Hiihtänyt Norjan ja Ruotsin puolelle, nähnyt ensimmäistä kertaa revontulia, kiivennyt lumikengillä Saanalle. Tavannut mielenkiintoisia ihmisiä. Ja taas kirjoittanut. Olen alkanut todella uskoa, että valmista tulee. Palautan työn silloin, kuin alunperin aioinkin. Olen nauttinut olostani ihan mielettömästi, kirjoittaminen on tuntunut luksukselta. Onneksi on vielä pari päivää jäljellä. Kiitos yliopisto.

maanantai 21. joulukuuta 2015

ihana joulukuu




Sain toimeksiannon tehdä suojapussin miniläppärille. Yhtenä iltana innostuin ja loppupäivä menikin ompelukoneen äärellä tai lattialla mittaillessa. Kierrätyskeskuksesta oli jo aikaisemmin ostettu juuri sopivan kokoinen pala levyvanua, kankaat ja vetoketjun kaivoin varastoistani. Mittailin ja pähkäilin ja lopulta onnistuin: sain vetoketjun asettumaan melkein kauniisti ja läppärikin mahtuu sisälle. Toiselle puolelle tein nappitaskun virtajohdon paikaksi.





Joulukuu on ollut aika kiva. Gradu välillä ahdisti, mutta kun sain tutkimusmateriaalin hankinnan käyntiin, stressi hävisi sen siliän tien ja seuraavan kerran meinaan palata aiheeseen joskus joulun jälkeen. On ollut paljon kaikkea mukavaa: ensinnäkin maailman paras joulukalenteri, josta on tullut mm. retki Slåttmossenille Jakomäkeen, brunssi Sandroon sekä kirpparikierros. Toiseksi joulukuun ovat tehneet kivaksi maailman parhaat naapurit, joiden kanssa on vietetty aikaa joka viikonloppu ja joskus montakin päivää peräkkäin. Kolmas kiva juttu on lukuisat joulumarkkinat, viime viikonloppuna käytiin Porvoossa ainakin neljillä markkinoilla, Helsingissä olen kierrellyt niin Senaatintorilla, Vanhalla kuin Kaapelillakin. Vain Marian joulutori Hollolassa(viime vuonna siellä oli aika kaunista) jäi tänä vuonna näkemättä, mutta ensi vuonna taas.



Huomenna lähdetään joulunviettoon,tänään on ollut leppoisia lahjavalmisteluja ja neuloessa olen myös kirinyt lukuhaasteen kanssa. Tänään voisin tehdä myös seuraavan satsin piparitaikinaa, edellinen kun katosi jo aikaa sitten ja huomenna on tiedossa hyvää leipomisseuraa. 

Tietoja minusta

Oma kuva
Mä elän ja teen kaikkea kivaa. Teen käsitöitä ja askartelen, pidän kielistä ja kirjallisuudesta, rakastan matkustamista ja kotona olemista. Hikoilen suunnistaen, juosten ja hiihtäen, ja tykkään tämän maailman ihmettelystä. Ja joskus aina kirjoitan näistä jutuista.