Koko Ruotsinkylän osuus oli täynnä onnekkaita ja kummallisiakin sattumia, koko ajan törmättiin muuten tyhjissä paikoissa henkilöihin, jotka joko tiesivät haluamiamme asioita, päästivät sisään lukittuun maamiesseurantaloon tai tunnistivat isäni tietyn suvun jäseneksi ennen ensimmäistäkään vaihdettua sanaa. Baarin, talonpaikan, maamiesseurantalon ja hautausmaan jälkeen poikettiin vielä kaupassa hakemassa eväitä ja jatkettiin eteenpäin Valkmusaan.
Sain siis kolmannen uuden kansallispuiston tälle vuodelle: kesällä kävin Etelä-Konnevedellä ja Isojärvellä, nyt oli vuorossa pieni Valkmusa. Kierrettiin parin kilometrin suolenkki ja pidettiin evästauko Simonsaaren lintutornilla. Suon tuoksu ja avara maisema, niihin en kyllästy koskaan.
Olin alunperin haaveillut luontoretkestä, jossa yöpyminenkin olisi ulkona. Se jäi kuitenkin seuraavaan kertaan, koska isä oli enemmän sisämajoituksen kannalla, ja seuraavana suuntana oli Kotka. Hotellissa oli tilaa, kävin ostamassa pari jo pitkään listalla ollutta asiaa ja sitten syötiin Vaustissa. Kolmen ruokalajin illalliseen valittiin vain itseä eniten miellyttävät makuparit ja sitten lautasella tuli eteen kaikkea hyvää, yhdistelminä kuhaa&suppilovahveroa, poroa&karpaloa ja suklaata&chiliä.
Aamulla lähdettiin heti aamiaisen jälkeen liikkeelle. Kotkassa käytiin Ruotsinsalmen näkötornissa tähyilemässä uhkaavan näköistä taivasta, sitten mentiin odottamaan Merikeskus Vellamon aukeamista. Kannattikin odottaa, oli valtavasti nähtävää, erilaista ja kiinnostavaa, vaikken aluksi ollutkaan paikasta kovin kiinnostunut. Yhdelle ruotsalaiselle laivafriikkiystävälle tämä olisi aika mahtava paikka vierailla. Ja on se rakennuskin aika hieno.
Hamina, kysyttiin turisti-infosta Salpapolun karttaa, mutta olivat päässeet loppumaan. Jatkettiin matkaa Virolahdelle ja Harjun oppimiskeskukseen, jossa muistin olleeni joskus suunnistuksen SM-viesteissä. Koko valtava maatila-alue oli tyhjänä syysloman vietossa, jätettiin auto parkkiin majoitusrakennus Tyttölän taakse ja lähdettiin taivaltamaan Salpapolkua pohjoiseen kohti Bunkkerimuseota, jonne oli vajaa yhdeksän kilometriä.
Salpapolku on 50 kilometriä pitkä retkeilyreitti, joka mukailee Salpalinjaa, sotien välissä rakennettua puolustuslinjaa, jota ei koskaan käytetty. Oli huimaa katsella valtavia kivipaaseja ja lukemattomia korsuja ja bunkkereita, mikä valtava työ niiden rakentamisessa on ollut! Yhdessä bunkkerissa käytiin sisälläkin ja monimutkaisia systeemejä ne olivat, eivät mitään hutaistuja rakennelmia.
Onnekkaat sattumat jatkuivat, kun pääsimme perille Bunkkerimuseolle. Museo olikin tiedostamme poiketen ollut auki, ja henkilökunta oli juuri lähdössä kotiin. Kyselimme, mistä numerosta kannattaisi soittaa taksia ja saimmekin kyydin Virolahden matkailujohtajalta (tms.) takaisin Harjuun.
Matka jatkuin vielä Loviisan kautta Porvooseen, jossa syötiin Sinnessä. Pimeässä ja sateessa ajettiin yöksi kotiin.
Uskomattoman paljon ehti yhden yön reissulla näkemään, aina ei tarvitse lähteä kauhean kauas uusia paikkoja etsimään.
