Blogin kirjoittaminen jäi vähemmälle opintojen jäädessä taakse ja työelämän kutsuessa, jotenkin tuntui ettei ole enää annettavaa, kun on työpäivän aikana jo antanut itsestään niin paljon. Tällä viikolla viimeistään kuitenkin tajusin, ettei minulla tarvitse olla mitään muuta annettavaa kuin muistoja itselleni, niitä minä haluan tänne kerätä, ja jotenkin tämä kirjoittaminen on kuitenkin koko ajan kiehtonut. Blogin avulla teen itselleni enemmän näkyviksi niitä asioita, joista todella nautin, ja jotka joskus meinaavat unohtua. Monta kertaa olen selannut vanhoja juttujani ja hymy on taas noussut huulille; ai tuollaistakin olen joskus saanut aikaan, vau.
Vanhasta tottumuksesta olen näköjään ottanut kuvan liki jokaisesta käsityöstä, joka on valmistunut tässä välissä, alan niitä hiljalleen esitellä. Tuntuu, että nykyään neulon ihan murto-osan siitä mitä opiskeluaikoina, mutta yllättävän paljon on kuitenkin viime postauksen jälkeen syntynyt. Mutta mennään nyt sitten samantien asiaan, ensimmäisenä käsityö, josta löysin ensimmäisen kuvatodisteen vuoden 2015 helmikuulta ja joka valmistui maaliskuussa 2018: Gradupeitto.
Tiesin peittoa aloittaessani, että seuraavana lukuvuonna olisi edessä gradun kirjoittaminen. Jotenkin kai ajattelin, että jos kirjoittaminen tökkii, niin voin ainakin nähdä jotain edistystä tapahtuvan vähintään tässä peitossa. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että gradu olikin melkein miellyttävä ja nopeasti valmistuva projekti ja peitto edistyikin paljon hitaammin. Monta kertaa muistan neuloneeni sitä lautapeli-illassa naapurien kanssa, tai kotona opiskelijakämpässä lukiessa. Vime keväänä keskeneräisyys alkoi ärsyttää, ja niin Gradupeitto valmistui kaksi vuotta gradun jälkeen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ei ollut onneksi valmistuminen peitosta kiinni.
