Kaupungissa on alkanut ahdistaa. Onneksi viikonloppuna pääsin taas kotimaisemiin, puutarhaan, metsiin, pellolle. Aina ovesta ulos astuessa tuli suuri riemu omasta olemassaolosta juuri siinä ympäristössä; se on se paikka jossa on kaikkein paras olla. Viisi ja puoli vuotta on jo kulunut kaupunkiasukkaana, mutta maalainen mikä maalainen, ei siitä mihinkään pääse enkä haluakaan.
Perjantaiyönä pohdiskelin, mitä veisin lauantain vauvakutsuille, ja aloin sitten leipoa herkkukeksejä. Keksien kaveriksi kirjoitin kirjeen, sillä ainakaan itse en saa niitä nykyään mitenkään liikaa. Oli hauska nähdä tuttuja naamoja ja tajusin tunteneeni juhlakalun jo 18 vuotta.
Lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna kiertelin metsiä. Sieniä tuli vastaan jonkin verran, mutta parasta olivat maisemat ja rauha ilman muita kullkijoita. Myöhemmin mentiin vielä suunnistamaan, ja siellä sitten riittikin väkeä metsässä.
Ja taas sain jotain neulottua valmiiksi asti! Elämäni ensimmäinen Handu-vyyhti muutti muotoaan pitsi-Baktukseksi, ja tuli kyllä niin kiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti