iitti-ruotsinkylä-kotka-hamina-salpalinja-loviisa-porvoo

Syyslomani maanantaina hypättiin isän kanssa autoon ja otettiin suunta kohti itää. Nastolan ja Iitin rajalla käännettiin pikkutielle ja samantien alkoivat uudet maisemat. Ajeltiin pieniä teitä, tarkemmin katseltiin maisemia Sääksjärvellä, jossa asuu muutamia sukulaisiakin. Matka jatkui kuitenkin ilman pysähdystä Ruotsinpyhtään Ruotsinkylään, joka oli ensimmäinen suunniteltu kohde.

Gulfin baari on sellainen paikka, etten olisi etukäteen uskonut, että vastaavia paikkoja on vielä olemassa. Aikamatka menneisyyteen, pysähtynyt tunnelma pienen kylän huoltamon kuppilassa. Tunnelma oli tuttu kirjojen sivuilta, mutta oikeassa elämässä en ole sellaiseen kovin usein törmännyt. Kyseltiin vähän, jos joku osaisi kertoa tarkemmin kylän menneisyydestä ja missä tarkalleen on se paikka, josta mummini on kotoisin, ja eiköhän heti löytynyt baarin vanhalta tupakkapuolelta kyläläinen tarinoimaan päiväkaljan lomassa.

Koko Ruotsinkylän osuus oli täynnä onnekkaita ja kummallisiakin sattumia, koko ajan törmättiin muuten tyhjissä paikoissa henkilöihin, jotka joko tiesivät haluamiamme asioita, päästivät sisään lukittuun maamiesseurantaloon tai tunnistivat isäni tietyn suvun jäseneksi ennen ensimmäistäkään vaihdettua sanaa. Baarin, talonpaikan, maamiesseurantalon ja hautausmaan jälkeen poikettiin vielä kaupassa hakemassa eväitä ja jatkettiin eteenpäin Valkmusaan.

Sain siis kolmannen uuden kansallispuiston tälle vuodelle: kesällä kävin Etelä-Konnevedellä ja Isojärvellä, nyt oli vuorossa pieni Valkmusa. Kierrettiin parin kilometrin suolenkki ja pidettiin evästauko Simonsaaren lintutornilla. Suon tuoksu ja avara maisema, niihin en kyllästy koskaan.

Olin alunperin haaveillut luontoretkestä, jossa yöpyminenkin olisi ulkona. Se jäi kuitenkin seuraavaan kertaan, koska isä oli enemmän sisämajoituksen kannalla, ja seuraavana suuntana oli Kotka. Hotellissa oli tilaa, kävin ostamassa pari jo pitkään listalla ollutta asiaa ja sitten syötiin Vaustissa. Kolmen ruokalajin illalliseen valittiin vain itseä eniten miellyttävät makuparit ja sitten lautasella tuli eteen kaikkea hyvää, yhdistelminä kuhaa&suppilovahveroa, poroa&karpaloa ja suklaata&chiliä.

Aamulla lähdettiin heti aamiaisen jälkeen liikkeelle. Kotkassa käytiin Ruotsinsalmen näkötornissa tähyilemässä uhkaavan näköistä taivasta, sitten mentiin odottamaan Merikeskus Vellamon aukeamista. Kannattikin odottaa, oli valtavasti nähtävää, erilaista ja kiinnostavaa, vaikken aluksi ollutkaan paikasta kovin kiinnostunut. Yhdelle ruotsalaiselle laivafriikkiystävälle tämä olisi aika mahtava paikka vierailla. Ja on se rakennuskin aika hieno.

Hamina, kysyttiin turisti-infosta Salpapolun karttaa, mutta olivat päässeet loppumaan. Jatkettiin  matkaa Virolahdelle ja Harjun oppimiskeskukseen, jossa muistin olleeni joskus suunnistuksen SM-viesteissä. Koko valtava maatila-alue oli tyhjänä syysloman vietossa, jätettiin auto parkkiin majoitusrakennus Tyttölän taakse ja lähdettiin taivaltamaan Salpapolkua pohjoiseen kohti Bunkkerimuseota, jonne oli vajaa yhdeksän kilometriä.

Salpapolku on 50 kilometriä pitkä retkeilyreitti, joka mukailee Salpalinjaa, sotien välissä rakennettua puolustuslinjaa, jota ei koskaan käytetty. Oli huimaa katsella valtavia kivipaaseja ja lukemattomia korsuja ja bunkkereita, mikä valtava työ niiden rakentamisessa on ollut! Yhdessä bunkkerissa käytiin sisälläkin ja monimutkaisia systeemejä ne olivat, eivät mitään hutaistuja rakennelmia. 

Onnekkaat sattumat jatkuivat, kun pääsimme perille Bunkkerimuseolle. Museo olikin tiedostamme poiketen ollut auki, ja henkilökunta oli juuri lähdössä kotiin. Kyselimme, mistä numerosta kannattaisi soittaa taksia ja saimmekin kyydin Virolahden matkailujohtajalta (tms.) takaisin Harjuun. 

Matka jatkuin vielä Loviisan kautta Porvooseen, jossa syötiin Sinnessä. Pimeässä ja sateessa ajettiin yöksi kotiin.

Uskomattoman paljon ehti yhden yön reissulla näkemään, aina ei tarvitse lähteä kauhean kauas uusia paikkoja etsimään.

kaipaus ja gradupeitto

Tajusin kaipaavani blogin kirjoittamista ja sitä, että jossain paikassa on sekä kuvien että tekstin muodossa muistoja, joihin palata. En ole enää välittänyt kuvien ottamisesta niin paljon kuin ennen, kun se tuntuu vievän huomiota pois itse hetkestä, mutta kuitenkin toisaalta kuvien avulla niitä hetkiä voi elää yhä uudelleen. Puolensa aina kaikessa. 

Blogin kirjoittaminen jäi vähemmälle opintojen jäädessä taakse ja työelämän kutsuessa, jotenkin tuntui ettei ole enää annettavaa, kun on työpäivän aikana jo antanut itsestään niin paljon. Tällä viikolla viimeistään kuitenkin tajusin, ettei minulla tarvitse olla mitään muuta annettavaa kuin muistoja itselleni, niitä minä haluan tänne kerätä, ja jotenkin tämä kirjoittaminen on kuitenkin koko ajan kiehtonut. Blogin avulla teen itselleni enemmän näkyviksi niitä asioita, joista todella nautin, ja jotka joskus meinaavat unohtua. Monta kertaa olen selannut vanhoja juttujani ja hymy on taas noussut huulille; ai tuollaistakin olen joskus saanut aikaan, vau.

Vanhasta tottumuksesta olen näköjään ottanut kuvan liki jokaisesta käsityöstä, joka on valmistunut tässä välissä, alan niitä hiljalleen esitellä. Tuntuu, että nykyään neulon ihan murto-osan siitä mitä opiskeluaikoina, mutta yllättävän paljon on kuitenkin viime postauksen jälkeen syntynyt. Mutta mennään nyt sitten samantien asiaan, ensimmäisenä käsityö, josta löysin ensimmäisen kuvatodisteen vuoden 2015 helmikuulta ja joka valmistui maaliskuussa 2018: Gradupeitto.

Tiesin peittoa aloittaessani, että seuraavana lukuvuonna olisi edessä gradun kirjoittaminen. Jotenkin kai ajattelin, että jos kirjoittaminen tökkii, niin voin ainakin nähdä jotain edistystä tapahtuvan vähintään tässä peitossa. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että gradu olikin melkein miellyttävä ja nopeasti valmistuva projekti ja peitto edistyikin paljon hitaammin. Monta kertaa muistan neuloneeni sitä lautapeli-illassa naapurien kanssa, tai kotona opiskelijakämpässä lukiessa. Vime keväänä keskeneräisyys alkoi ärsyttää, ja niin Gradupeitto valmistui kaksi vuotta gradun jälkeen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ei ollut onneksi valmistuminen peitosta kiinni.